Tiedostan että on syyskuu. Tajuan että syksy alkaa syyskuussa, mutta tänään, aivan yhtäkkiä, todella huomasin, että syksy on tullut. Aivan kuin se olisi päättänyt tänä aamuna, että hei, nyt minä tulen sitten oikein kunnolla. Kun katsoo auringon läikkiä iltapäivällä, ne vaikuttavat niin.....keltaisilta ja syksyisiltä. Ikäänkuin vanheneva vuosi patinoisi ne. Et tule enää koskaan takaisin, muista minut tällaisena. Ja puut, niiden lehdet. Ne ovat vain päättäneet että kellastutaan juuri nyt, juuri tänään. Pääskyt ovat lähteneet jo aikoja sitten, joitain västäräkkejä oleilee vielä näissä maisemissa. Kurkia ei ole kuulunut vähään aikaan. Ja illat, ne ovat pimenneet jo kauan. Minä odotan syksyn sateita ja niitä ilmoja, jolloin alkaa tehdä mieli teetä. 

Neidin ja herran kanssa on ulkoiltu edelleen. Olen ollut huolissani neidin terveydestä, kun on ollut hieman ei-niin-oma-itsensä, mutta, ja tässä kohtaa koputan puuta, hän alkaa olla taas oma itsensä. Uskon vahvasti, että kyllä tämä taas tästä, että kaikki järjestyy. Herrassa ei ole ollut kerrassaan mitään vikaa, onneksi. 

Minulla on tulevasta, marraskuun nanotarinasta todella hyvä kutina. Sellainen, että siitä aivan oikeasti voisi tulla jotain julkaisemisasteelle kelpaavaa. Jos hyvin käy, eikä mikään ranne tai sormet sano itseään irti, saatan vielä yllättää itseni nanossa ja kirjoittaa paljon enemmän kuin sen 50k sanaa.