Joo, eli tänään oli sitten se reflektiopäivä koululla eikä tarvinnut hilata ihtiään töihin. Päästiin jo ihan mukavissa ajoin takasin kotiinkin. Huomenna iltahuki ja pääsen pistämään. Insuliinia.

Huomisaamuksi on luvattu lunta. Ja tänään sain sopivasti lintulaudan ja kiinnitin sen jo roikkumaankin. Saa kissut jotain kateltavaa kun joutuvat taas olemaan yksinään. Kollinpallukka on taas nukkumassa kenkieni päällä ja neitiliini oli äsken soffan selkänojalla mutta ruokakippo kutsui joten...

Päätin tänne sitten aloittaa laittamaan jotain novellejanikin. Milloin niitä sitten kirjoitan, mutta tässä teille ensialkuun yksi.

Ei enää sirpaleita

Riia piteli kädessään kehystettyä kuvaa pienestä tytöstä. Heidän tyttärestään. Ei, hänen tyttärestään. Kuvan lasi oli sirpaleina. Miku oli taas käynyt raivoamassa.

-Onko se likka jo valmis? No miksei oo? Etkö sä hemmetin etana tajuu et mulla on kiire!
-Kyllä se kohta tulee, ota vaan ihan rauhallisesti.

Siitä Miku suuttui vaan enemmän. Se huusi jotain siitä että hänellä sentään on työpaikka, mitä ei eräistä voinut sanoa, ja heitti Viljan kuvan seinään ennekuin tarttui tyttöä kädestä ja vei mukanaan.

Ulko-oven pamahdettua kiinni, Riia valui lattialle ja itki.

-Äiti, en mä haluu lähteä isille ku sillä on aina niin kiire. Viljalla oli melkein ollu kyyneleet silmissä, mutta Miku oli vaan riuhtassu tytön mukaansa ennenkuin Riia ehti sanoa mitään.

Riialla napsahti päässä, ei, kyllä nyt oli tehtävä jotain. Hän muisti Viljan valittaneen jo aikaisemmin että isällä oli aina kiire ja ettei tyttö aina saanut edes syödäkseen. Ja isä kuulemma haukkui häntäkin hitaaksi, tyhmäksi etanaksi ja muuta ilkeämpää.

Viljan huoltajuudestahan ei vielä oltu päätetty, voisikohan hän vaikuttaa siihen vielä jotenkin.
Minun tyttäreni, Riia päätti ja soitti tarpeelliset puhelut. Huoltajuuskäsittelyä luvattiin vauhdittaa.

Kuukauden kuluttua Riia seisoi Viljan kanssa turvakodin ovella, lähestymiskielto taskussaan ja hymyili Latelle, joka oli hakenut heidät bussiasemalta. Late viittoi heitä tulemaan sisälle.

-Eihän isi hauku meitä enää rumasti? Vilja kysyi.
-Ei hauku ei.
-Eikä tee kuvista sirpaleita?
-Ei tee kulta, ei enää sirpaleita, Riia lupasi ja astui tyttärensä kanssa uuteen elämäänsä.